No niin, hautajaiset on takana päin ja ystäväni Tuija on päässyt viimeiselle levolleen. Suru ja kaipaus on aivan suunnaton.
Koska paljon on sanottavaa ja osa jää sanomatta, ajattelin sen kaiken tuskan ja ikävän käydä tässä ja nyt läpi. Purkaan sen kaiken tänne blogiini.

Opin Tuijan tuntemaan entisessä työpaikassamme. Tuijaan kun tutustui, niin meillä vaan heti natsas. Meillä oli samanlainen sarkastinen huumorintaju ja aina ei edes tarvinnut sanoa kun jo katseesta tiesi, mitä toinen tarkoitti. Ja se on aika harvinaista ystävyyttä. Onhan minullakin monia ystäviä, mutta ei ole samanlaista ystävyyttä kuin mitä oli Tuijan kanssa.
Työkavereina ollessamme oli meilläkin ylä- ja alamäkiä sekä toistemme kanssa, että muidenkin työkavereiden kanssa. Tuijan kanssa me vaan saatiin puhutuksi kaikki torakin selväksi eikä jääty kyräilemään mihinkään, että mitä toinenkin on sanonut ja ei alettu pitämään mitään mykkäkouluja. Asiat vaan selvitettiin ja se oli that´s it.
Vaikka meidän tiet työkavereina erosivatkin, niin oli ihan sanomattakin selvää, että yhteyttä pidetään jatkossakin ja hyvä niin. Kylässä käytiin vuoroin ja toisin sekä paljon soiteltiin ja tekstailtiin. Aina meillä riitti paljon naurua ja vitsiä väännettiin joka asiasta. Oli tietenkin sitten niitä vakaviakin keskusteluja ja Tuijalle oli aina niin helppoa purkaa omia huolia ja murheita. Tuija osasi aina kuunnella, eikä ikinä esim. valinnut puolta jos vaikka marisin kuinka kurja mies minulla on... Tuija näki asioissa aina kaksi puolta.

Kun Tuija sairastui vakavasti kolme vuotta sitten, se löi kuin salama kirkkaalta taivaalta. Se tuntui jotenkin aivan uskomattomalta. Eihän Tuija voi sairastua, miksi just Tuijan piti sairastua? Mitä pahaa hän kenellekään on tehnyt, päinvastoin Tuijahan näki ihmisissä aina ne paremmat puolet. Mutta Tuijahan oli tunnetusti sisukas nainen ja näytti sairaudelleen taivaan merkit.. toistaiseksi.. Tuija pääsi takaisin työelämään. Ei kylläkään samaan työpaikkaan missä oli ennen sairastumistaan ollut, töihin kuitenkin. Ja Tuija nautti työstään. Välillä oli rankempaa ja pinna kireellä, mutta eikös meillä kaikilla..
Kun Tuija talvella kertoi sairauden palanneen, ajattelin ja taisin Tuijalle ihan sanoakin, että kyllä se taas voitetaan. No, eipä voitettu.

Tuija on kuollut.. KUOLLUT!!! Miksi, miksi, miksi? Miksi just Tuija? Miksi ei joku vanhempi ja sairaampi, joka olis jo nähnyt elämänsä?? Tuijalla olisi ollut niin paljon vuosia vielä edessään. Vanhemman pojan ylioppilasjuhlat toukokuussa, nuoremman pojan rippijuhlat kesällä ja paljon, paljon muuta...
Miksi kaiken hyvän ja kauniin pitää loppua? Mitkä on ne kriteerit, että täytyy luopua elämästään?? Ei Tuija ollut vielä valmis lähtemään.

Muistotilaisuudessa soitettiin Samuli Edelmannin laulamia virsiä. Tuija rakasti Edelmannia ja hänen laulujaan. Tuija oli viimeisen lääkärikäyntinsä jälkeen, kolme viikkoa ennen kuolemaansa, alkanut iltaisin kuuntelemaan poikiensa huoneessa Samuli Edelmannia.. ja varsinkin niitä virsiä. Olisikohan Tuija tiennyt  lopun olevan lähellä...?

No, mun on ikävä. Mulla on niin ikävä, ettei sanat riitä kertomaan. Rintaa puristaa ja itkettää. Tekisi mieli huutaa vaan. Mitä mä huutaisin? Kenelle mä huutaisin? Mä olen vihainen. Kenelle mulla on oikeus olla vihainen? Ketä vois syyttää?

Mä haluan Tuijan tänne takaisin. Mä haluan kertoa kuinka tärkeä ystävä hän mulle on ollut. Kuinka ihana ihminen hän on ollut, hyväsydäminen, ymmärtäväinen, iloinen, huumorintajuinen, rakastettava. Haluaisin vielä halata ja kuulla Tuijan heleän naurun... viimeisen kerran.

Mä tiedän, että aika parantaa. ja että ajan kanssa surukin helpottaa. Mutta just sitä mä pelkäänkin. Jos ajan kanssa Tuijakin unohtuu. Mä en halua että muistot hälvenee. Mä haluan pitää ne muistot, koska ne on ainoat mitä minulla on jäljellä Tuijasta. Mä en haluaisi luovuttaa, edes surusta.

Lupasin Tuijan aviomehelle käydä kylässä jonain päivänä. Mutta en tiedä onko mulla rohkeutta mennä. Pelottaa ajatus mennä Tuijan kotiin,  mutta ilman että Tuija tulisi ovelle vastaan. Uskallanko minä kohdata sen kaiken surun, kun omakin ikävä on jo näin suunnaton? Ehkäpä näin surun keskellä olisi hyvä käydäkin Tuijan kotona. Tukea toinen toistaan ja se varmaankin helpottaisi jo oloa. Ja minä luulen, että Tuija haluaisi minun käyvän kotonaan tukemassa Hannua ja poikia.

Sanotaan, että hautajaiset on päätös surulle ja, että hautajaisten jälkeen alkaa uusi aika. Näinköhän?
Tähän loppuun laitan Tuijalle muistokirjoitukseni.

Aurinko laskee, jo pitenee varjot,
Aika on eron ja jäähyväisten.
Poissa on ystävä kallehin.
 
Tuijaa ystävyydestä kiittäen